Henki ja ruumis
Taidemaalari Tuula Anttosen (s. 1970) uusissa maalauksissa on kuvia ihmisistä erilaisissa asennoissa – oikeastaan suhteissa toisiinsa. Nuo ihmis-suhteet katsoja toki mieltää vain sen kautta, mitä Anttonen on maalauskankaalle väriaineella sommitellut.
Anttonen siis sommittelee maalauksia, joissa näkyy ihmiskehoja. Ja koska pohjimmiltaan kyse on sommittelusta, maalaamisesta, on täysin ymmärrettävää, että toisinaan näiltä ”ihmisiltä” puuttuu jokin ruumiinjäsen, kuten pää.
Kun Anttonen oli ripustamassa töitään Galleria Ortoniin, hänelle nousi huoli siitä kuinka nämä maalaukset, joissa ihmiset eivät ole aivan täysijäsenisiä, täällä otettaisiin vastaan. Jokin niiden maalauksenomaisuudessa kai kuitenkin tekee sen, että ne eivät ole ahdistavia. ”Eivät ne kyllä amputoituja ole. Leikkaan noita jäseniä pois, jos se on tarpeellista.”
Anttosen maalaukset ovat muutenkin fyysisiä. Näiden maalausten hahmot tuntuvat sommittelussaan tulevan lähelle kuvapinnan rajoja. ”Siksi näitä maalauksia on kovin vaikea laittaa näyttelyssä lähekkäin, kun ne tuntuvat jatkuvan niin pitkälle. Kyllähän nämä hahmot pungertaa niitä laitoja ja toisiaan vasten niin, että ne eivät meinaa mahtua.”
Poikkeuksellisen lähelle tulemisen tuntu syntyy kai siitäkin, että Anttonen maalaa ulkoisen katsotun jäljentämisen asemasta sisältään – ja maalauskankaan sisältä – päin. ”Yritän rakentaa maalaukset pohjilta asti, asetun usein itse kunkin maalaamani ihmisen asentoon, maalaan sitä, millaisessa asennossa lantionpohja tuntuu olevan, kuinka jalat ovat. Oikeastaan inhoan sitä, että maalataan ihmistä kuvattaessa sitä kauheaa vaaleanpunaista ihoa. Siinä lähdetään väärästä suunnasta – uudelleenmaalataan pintaa.”
Anttosen kuvaama keho on tietysti kolmiulotteinen – mutta hän kuvaa tätä kaksiulotteisilla, maalauksen keinoilla. Se on tavallaan aika kumma yhtälö.
”Olen ollut kiinnostunut siitä ristiriidasta, että tunteet tunnetaan ruumiissa ja silti ruumis on toisinaan kummallisen irrallisen tuntuinen suhteessa mieleen. Sekin on ällistyttävää, kuinka vaikkapa kahden ihmisen keskustelu voi liikkua kokonaan hyvin henkisissä asioissa, mutta silti ihmisen on oltava koko ajan myös fyysisesti siinä tilanteessa, kaikkine eleineen.”
Jokaisessa inhimillisessä tilanteessa on siis jonkinlainen kahden tason alue, fyysinen ja käsitteellis-henkinen, jotka tuntuvat erillisiltä, mutta ovat kuitenkin samanaikaisia. Se kaiketi on ihmisen isoimpia kummastuksen aiheita.
Maalaus, samaan aikaan kaksi- ja kolmiulotteisena, tässä ja tuolla olevana olentona voi auttaa tässä ymmärryksessä. Niin ainakin uskon Anttosen ajattelevan, kun hän sanoo haluavansa säilyttää maalauksessaan ambivalenssin. Sitä tavoitellessa voi tapahtua merkillinen asia, kohde liukenee pois. ”Maalasin jossain vaiheessa yhtä aikaa maisemia, ihmisruumiita ja lattioita ja silti huomasin oikeastaan tekeväni koko ajan samaa asiaa. Aiheella ei sittenkään ole väliä, maalaukset kertovat kumminkin pohjimmiltaan samasta asiasta.”
Kiinnostavaa on kuitenkin sitten se, että Anttonen sanoo maalaavansa ”lattiaa” tai ”ihmisruumista”, ei kuvaa lattiasta tai ihmisestä.
Emme kuitenkaan Anttosen maalausta katsoessamme missään vaiheessa usko katsovamme lattiaa tai ihmistä, vaan juuri maalausta. Silloin huomaamme – ilahduttavasti, ihmeteltävästi – että ihmisen tajuntaan sopii samaan aikaan sekä fyysinen, reaalinen oleminen että ajatus jostain tässäolemattomasta. Eikä tämä pohjimmainen ihmisen rikkonaisuus tai puute, hetkeen haittaa.
Pessi Rautio, katalogi Galleria Orton kymmenen vuotta, 2011.
